Synnytyskertomus
Maanantaina 13.7 Rv 40+2 iltapäivällä oli neuvola. Tunsin oloni niin pettyneksi ja laahustin paikalle masentuneena, niin raskauteen kyllästyneenä. Minun olisi pitänyt jo synnyttää, laskettu aika meni jo! Neuvolassa sovittiin aikaa yliaikaiskontrolliin, sillä muutamaa päivää aiemmin kohdunkaulan tilanne oli täysin epäkypsä ja pää heilui lantiossa. Ei terveydenhoitajakaan uskonut, että poju olisi kovin nopealla tahdilla sieltä maailmaan tulossa.
Illalla miehen kanssa kokeiltiin äitini antamaa vinkkiä synnytyksen käynnistymiseen; seksiä, jonka jälkeen rouva heti pystyyn ja kävelemään taloa ympäri. En todellakaan uskonut, että kikka toimii, mutta epätoivoisena olin valmis kokeilemaan kaikkea. Äitini mukaan pelkkä seksi ei auta, vaan kävely sen jälkeen on se juttu. Päätin tehdä kaiken perusteellisesti ja kävelin noin tunnin ympyrää olohuoneen ja keittiön väliä. Yhtäkkiä tajusin, että vatsallani oli outo tunne ja polttava fiilis aina välillä. Olin hämilläni, eikai vaan supistuksia?!
Jatkoin kävelyä puhuen puhelimessa siskoni kanssa ja muistan katsoneeni ensimmäisen kerran kelloa 23.55 , sitten vilkuilinkin kelloa muutaman minuutin välein. Vitsit, taitaa olla menoa nyt, mietin itsekseni, mutten miehelle vielä mitään puhunut. Hän oli jo mennyt petiin.
Merkkailin supistuksia ylös paperille, 00:22, 00:25, 00:27, 00:30 tajusin supistusten olevan jo todella kipeitä ja ne tulivat 2-3 minuutin välein. Synnytys käynnistyi siis melkolkoisella rytinällä saman tien. En kyllä ollut uskoa sitä todeksi ja odotin koko ajan että supistukset loppuvat. Jatkoin kävelemistä, sillä kipu oli jo niin kovaa etten pystynyt olemaan paikoillani. naapurin äiti oli antanut minulle vinkin nopeaan synnytykseen, pitäisi kävellä kokoajan ja maata ei saa.
Otin aikaisessa vaiheessa jumppapallon avukseni ja yritin pallon päällä ölistä valasääniä, pitää leuan rentona ja pyörittää lantiota. Olin lukenut luonnollisen synnytyksen oppaista, että kaiken A ja O on leuan pitäminen rentona ja ajatus siitä, että antaa vauvan syntyä supistus supistukselta. Myös silloin koko kroppa rentoutuu ja synnytyskanava aukeaa helpommin.
01:00 käskin miehen ylös pedistä pakkaamaan sairaalakassia. Hän juosten ympäri kämppää etsiskeli imetysliivejä ja yritin aina parin minuutin ajan antaa ohjeita supistusten välillä. Ilmassa oli odottava jännittynyt tunnelma. Mies soitti OYSiin ja kyseli milloin täytyisi tulla näytille. He käskivät olla kotona siihen asti kun vain pystyy. Sanoin miehelle, että ensisynnyttäjänä tässä touhussa menee varmasti se 12-24 tuntia, joten ollaan ainakin viiteen saakka kotona. Myöhemmin kuitenkin peruin puheeni..
02:00 menin tulikuumaan suihkuun. Pyöritin lantiota supistuksen tullessa aaltona päälle ja suihkutin kuumaa vettä vatsalle. Kipu voimistui supistus supistukselta. Sanoin jokaisen supistuksen jälkeen miehelle, että lähdetään seuraavan supistuksen jälkeen, sillä en kestä enää. Pian kuitenkin tajusin, että edessä oli vielä 20 minuutin matka synnärille, joutuisin istumaan autossa ja matkalla tulisi useampikin supistus. Ajatus istumisesta hirvitti.
03:00 saavuimme tuskallisen matkan jälkeen OYSin pihalle. Epäröin vielä sisälle menoa ja sanoin miehelle, että jäädään vielä ulos odottelemaan ja kävelemään, sillä ajattelin, että meidät lähetetään vielä kuitenkin kotiin ja olen ehkä 1cm auki. Järkyttävä supistus sairaalan pihalla sai kuitenkin mieleni äkkiä muuttumaan, sisälle ja äkkiä!
03:05 on merkattu synnytykertomukseeni sairaalaan saapumisajaksi. Kiva kätilö otti meidät vastaan ja laittoi käyrille makaamaan. Oli kauheaa maata sairaalapedillä supistusten kourissa ja pahinta oli sisätutkimuksen aikana pysyä paikallaan. Kun sain kuulla olevani 5cm auki hihkuin riemusta miehelle, että mitä ihmettä, puoliväli on saavutettu?!! Kätilökin naureskeli, ettei me kuulemma mihinkään kotiin enää lähdetä vaan suoraan saliin.
Salissa kyseltiin kivunlievityksestä ja miten kivun kanssa pärjään. Tuntui oudolta olla yhtäkkiä siinä tilanteessa. Olin hämilläni, sillä en ollut valmistautunut näin rytisevään lähtöön. Tuskastelin kätilölle, että miksi mun supistukset ei tule 10 minuutin välein vaan kahden? Hän tokaisi että saan olla tyytyväinen näin nopeaan avautumiseen. Kärvistelin jumppapallon päällä, kuumavesipullo housuissa. Puhuin kun papupata aina supistusten välissä. Kätilö nauroi ettei ole koskaan tavannut näin puheliasta synnyttäjää. Se oli näin jälkeenpäin ajateltuna selvästi mun keino rauhoitella itseäni seuraavaa supistusta varten. Kerroin mieheni mukaan ummet ja lammet kätilölle raskaudesta ja omista fiiliksistä. Itselläni kaikki on sellasen sumun takana muistoissa.
04:10 otan pudendaalipuudutuksen ollessani n. 7cm auki. Tärisen kivusta ja kätilö suosittelee sitä, mikäli haluan epiduraalin, koska sen aikana täytyy pystyä olemaan paikallaan. Puudutus auttaa jonkinverran. Yhtäkkiä kuulen kätilön tiukan käskyn laittaa minulle kanyyli, lääkäri kutsutaan paikalle ja otetaan leikkausveret. Vauvan sydänäänet laskivat kuuteenkymmeneen. Kätilö sohii kämmentäni eikä löydä suonta. Hätäännyn ja pelkään kovasti vauvan puolesta. Saan happiviikset. Tämä hetki oli synnytyksessä pahin. Vieläkin iho menee kananlihalle siitä tunteesta ja pelosta, että jotain oikeasti kauheaa olisi tapahtunut. Onneksi tilanne korjaantuu ja vauvan sydänäänet palaavat. Helpotus oli niin suuri ja mieheni kanssa saimme kuulla sydänäänten laskun olleen niin lyhyt, ettei siitä ole vaaraa lapselle.
5:20 lääkäri tulee laittamaan epiduraalin pitkän pohdinnan jälkeen. Pelkäsin, että puudutus pitkittää synnytystä, mutta otin sen sitten, sillä kun olin 8cm auki, avautuminen kovien kipujen vuoksi pysähtyi. En pystynyt enää rentoutumaan. Epiduraali oli kuin taivas, olen niin tyytyväinen, että otin sen! Sain levähdettyä kivuitta reilu tunnin ennen ponnistusvaihetta ja aukesin nopsasti ja helposti 10cm.
06:42 työnnätti. Alkoi tuntua pakottava tarve ponnistaa ja tunteesta ei kyllä voi erehtyä, niin voimakas tarve se on. Sain luvan harjoitella ponnistamista kyljelläni ilman kätilöä hetken. Jännitin ponnistusvaihetta kovasti. En vieläkään tässä vaiheessa uskonut, että hetken päästä poika on oikeasti maailmassa.
07:00 oli kätilön vuoronvaihto. Vähän harmitti tilanne, sillä juuri nyt oli tarkoitus alkaa ponnistamaan kunnolla. Onneksi uusi kätilö oli myös huippu tyyppi ja hän laittoi minut telineelle ponnistusasentoon. Mies tuki päätä rintaani vasten, jalkani olivat telineillä ja kätilö laittoi käden emättimen suulle ja käski ponnistaa siihen suuntaan.
07:15 alkoi aktiivinen ponnistusvaihe. Muistan huutaneeni ääneen, etten saa vauvaa ulos. En pysty tähän. Vauva ei synny, Synnytyskertomukseen on merkattu, että ponnistin kuulemma hienosti. En uskonut kätilöä, kun hän sanoi, että vauva syntyy ihan kohta. Meinasin tokaista, että tiedän kyllä, että sanot noin vain tsempataksesi minua ponnistamaan. Pidin kutienkin mölyt mahassani ja keskityin itse asiaan, mahdottomalta tuntuvaan tehtävään ponnistaa pojan pää ulos. Kätilö kannusti, mies kertoi näkevänsä ja vauvan pään aina supistuksen aikana. Kuulemma tummaa tukkaa.
Kätilö sanoi, että kun hän käskee olla ponnistamatta niin silloin hän löysää vauvan napanuoran kaulan ympäriltä ja minun täytyy pysäyttää ponnistaminen siihen paikkaan. Kun kätilö kuiskasi, että nyt, älä ponnista, tunsin suurta helpotusta. Tiesin, että pojan pää alkaa olla kohta syntynyt. Pää syntyi ja poika äännähti jo siinä vaiheessa.
Seuraavalla supistuksella klo 07:32 pieni mies syntyi. Kätilö nosti vauvan kasvojeni eteen ja se huusi kuin syötävä silmät apposen auki ja otsa kurtussa. Niin täydellinen pieni! Kumpikos sieltä tuli tokaisi kätilö roikottaen pojua silmieni edessä. Poika! Mies itki ja minä itkin ilman kyyneliä. Olin niin poikki ja niin huojentunut. Synnytin vielä istukan, jonka jälkeen tuli ihanan autuas olo, enää ei tarvi synnyttää mitään!
Minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Sanoinkuvaamaton kiitollisuus valtasi mielen ja tunsin heti lapsen omakseni. Tule äidin syliin rakas.
Olo synnytyksen jälkeen oli epätodellinen. Minäkö juuri synnytin? Tottakai keho tuntui siltä, kuin olisin jyrän alle jäänyt, mutta silti. Kaikki meni niin nopeasti, etten kerennyt ollenkaan miettiä mitään koko synnytyksen aikana. Naureskelin äidilleni puhelimessa samana päivänä, että en voi uskoa todeksi, että olen synnyttänyt nainen nyt. Olin odottanut jotain muuta, verta, suolenpätkiä, huutoa, kirkumista, tuskaa. Kokemus oli kuitenkin ollut miellyttävä matka ja tein sen mielelläni pienen poikamme vuoksi. Synnytys oli ihana kokemus ja haluaisin kokea sen joskus vielä uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti