Synnytyksestä palautuminen

Ensikertalaisena tuli raskausaikana kovasti mietittyä millainen kroppani tulee olemaan synnytyksen jälkeen. Palautuminen on todella yksilöllistä, joten minkäänlaisia odotuksia en ladannut itselleni palautumisen suhteen. Nyt kun reilut 3 kuukautta on kulunut synnytyksestä tuntuu kehoni jo omalta ja lähes samalta kuin ennen raskautta ja olen yllättynyt palautumisen nopeudesta. Paino on vielä n. 3kg plussalla, mutta siitä en nyt stressaa, ovathan rinnat nyt täynnä maitoa ja pari kiloa sinne tai tänne ei tunnu niin merkittävältä. Yhteensä sain raskaudesta +13-14kg.

Tottakai haluan päästä jollain aikavälillä entisiin mittoihin, mutta nyt keskitytään imetykseen ilman mitään tiukkoja dieettejä. Omat vaatteet kuitenkin mahtuvat päälle, joten vaatekaappia ei onneksi ole tarvinnut uusiksi pistää. Sain repeämiä synnytyksessä emättimeen ja nekin paranivat parissa viikossa. Minulle ei tullut ollenkaan raskausarpia, en tiedä oliko fanaattisesta rasvaamisesta jotain hyötyä, sillä äidilläni on arpia ja kuulemma alttius saada niitä on periytyvä. Linea negrakin alkaa olla häipynyt (olisin tosin toivonut, että se olisi jäänyt masuun muistoksi raskaudesta.)

Liikkumisen aloitin vauvan ollessa 5 päivän ikäinen rauhallisilla kävelyillä aluksi parikymmentä minuuttia kerralla. 2viikkoa synnytyksestä palasin salille crossailemaan ja tekemään kevyttä treeniä pienillä painoilla. Jälkitarkastuksen jälkeen olen uskaltautunut muutaman kerrän hölkkäämään kevyesti ja spinninginkin olen aloittanut. Nyt 3 kuukauden jälkeen liikun lähes normaalisti, hiukan keveämmin kuin ennen ja edelleenkään en tee vatsalihaksia. Vatsalihakseni tuntuvat vielä olevan hiukan erillään, ehkä juuri sen 2 sormenleveyttä, joten odottelen rauhassa josko ne vielä palautuisivat takaisin paikoilleen. Olen miettinyt, että ehkä jossain vaiheessa voisin käydä yksityisellä fysioterapeutilla näyttämässä tuota rakoa vatsojen välissä, jotta saisin vinkkejä harjoituksiin ja varmuuden, milloin vatsoja voisi alkaa jälleen harjoittaa.

Tässä on kuvasarjaa palautumisesta, älkää häiriintykö ihanista verkkopöksyistä ja sairaala-asuista ;)

Synnytyspäivänä masu oli vielä pyöreä, mutta tyhjä. Toisessä kuvassa synnytyksestä on vuorokausi aikaa. Omasta mielestä se tuntui niin pieneltä!

3 päivää synnytyksestä alkoi olla jo aika hyvä tilanne. Sanoin tuolloin miehelleni, että jos tällaiseksi jää tämä maha ei haittaa ollenkaan. Niin sutjakka olo oli ison raskausmahan jälkeen.

Nyt 3kk synnytyksestä tilanne on tämä. Vatsalihaksia en siis ole tehnyt ollenkaan, ainoastaan napaa vetänyt sisään salilla muita harjoituksia tehdessäni. Odotan innolla sitä tunnetta, että saan taas vatsalihakset polttavan helliksi treenillä! Napakin onneksi palautui normaaliksi, vaikka se venyi ja paukkui vatsan kasvaessa melkoisen näköiseksi.

Arki vauvan kanssa

Aamupuuron laittamista yhdellä kädellä, vessassa käynti sitteriä samalla hyssytellen, maidolle tuoksuva olemus, tummat silmänaluset, pikasuihkut, vauvantavaroita ympäri kämppää, petaamaton sänky vielä iltapäivällä, kakkavaippoja, puklutahroja, väsymystä ja kyyneleitä. Mutta niin suunnatonta rakkautta! Herääminen jokelteluun, myöhäisten aamujen kiireettömyys, ilo ja ylpeys kun pieni löytää omat nyrkkinsä, hymyjä, naurua, lorukirjoja, vaunulenkkejä auringonpaisteessa, yhteenkuuluvuuden tunne; me kolme olemme perhe.

Vauva-arkea on vaikea kuvitella etukäteen ja tuntuu, ettei mikään valmista sitä varten vaan kaikki täytyy kokea itse. On mahtavaa olla äiti ja hukuttaa pieni mies suukkoihin. Rakkauden puuskat vauvaa kohtaan ovat valtavia, haluaisin rutistaa ja halata pientä poikaa niin lujaa kuin pystyn. Toisaalta olen välillä niin kiinni vauvassa ja tuntuu, että olisi ihana olla rauhassa hetki, kun esimerkiksi yöllä levontonta vauvaa rauhoittamaan ei isä aina kelpaa ja pikkuinen haluaa nukkua nenä kiinni tississä. Välillä tuntuu, että en kestä kuinka rakas hän on ja taas hetkittäin itkuisen päivän jälkeen toivon vain että nukahtaisipa pieni viimeinkin ja saisin hetken olla vain omissa ajatuksissani.

Lapsi on tuonut elämään sisältöä, merkitystä ja rakkautta. Pieni mies on hitsannut meidät vanhemmatkin entistä tiiviimmin yhteen ja meillä on yhteinen rakkauden kohde toistemme lisäksi.

Välillä olen kokenut suurta syyllisyyttä kaikesta, juttelenko vauvalle tarpeeksi, saako hän huomiota riittävästi. Joskus vauva itkee ja ei rauhoitu millään on tullut tunne siitä, etten riitä tälle pienelle. Minä jos joku olen se jonka pitäisi vauva pystyä rauhoittamaan, mutta en siinä onnistu. Joskus on ollut päiviä, että olen stressannut itseni aivan loppuun. Itse en ole edes osannut ajatella, että ehkä otan vähän liian vakavasti kaikki ohjeet vauvalle juttelemisesta jne. Mies otti asian viimeksi puheeksi neuvolassa ja oli ihana jutella ammattilaisen kanssa asioista. Hän lohdutteli minua ja antoi neuvoja arkeen. Onneksi asiat tulivat puheeksi nyt, sillä pidemmän päälle itsensä syyllistäminen kaikesta vie voimia kohtuuttomasti. Äitini sanoikin minulle, että on myös huomannut minun stressaavan vauvanhoidosta kohtuuttomasti. Hieman rennommallakin suhtautumisella pärjää! :)

Toisaalta tämä koko vanhemmuus on niin uutta, ettei ole mikään ihme, että välillä on vaikeaa osata suhtautua asioihin oikealla tavalla. Ei vauvan itkuun aina ole syytä ja luonteva juttelu vauvalle riittää, ei tarvitse  erityisesti koko ajan olla pölöttämässä vauvalle. Vauva kaipaa myös omaa aikaa ja rauhallisia hetkiä tutkia maailmaa.

Synnytyskertomus

En ole blogiin kirjoitellut sitten pojan syntymän jälkeen. Raskausaikana aikaa oli vaikka kuinka, mutta elämä pienen pojan äitinä on melko kiireistä ja olen koko blogin haudannut hetkeksi. Nytkin tässä samalla koneella ollessani hyssyttelen rattaita toisella jalalla, jotta poju nukkuisi vähän pidemmät unet. Ajattelin raapustaa synnytyskertomuksen, vielä kun muistan jotain siitä elämämme mullistaneesta tapahtumasta.

Synnytyskertomus

Maanantaina 13.7 Rv 40+2 iltapäivällä oli neuvola. Tunsin oloni niin pettyneksi ja laahustin paikalle masentuneena, niin raskauteen kyllästyneenä. Minun olisi pitänyt jo synnyttää, laskettu aika meni jo! Neuvolassa sovittiin aikaa yliaikaiskontrolliin, sillä muutamaa päivää aiemmin kohdunkaulan tilanne oli täysin epäkypsä ja pää heilui lantiossa. Ei terveydenhoitajakaan uskonut, että poju olisi kovin nopealla tahdilla sieltä maailmaan tulossa.

Illalla miehen kanssa kokeiltiin äitini antamaa vinkkiä synnytyksen käynnistymiseen; seksiä, jonka jälkeen rouva heti pystyyn ja kävelemään taloa ympäri. En todellakaan uskonut, että kikka toimii, mutta epätoivoisena olin valmis kokeilemaan kaikkea. Äitini mukaan pelkkä seksi ei auta, vaan kävely sen jälkeen on se juttu. Päätin tehdä kaiken perusteellisesti ja kävelin noin tunnin ympyrää olohuoneen ja keittiön väliä. Yhtäkkiä tajusin, että vatsallani oli outo tunne ja polttava fiilis aina välillä. Olin hämilläni, eikai vaan supistuksia?!

Jatkoin kävelyä puhuen puhelimessa siskoni kanssa ja muistan katsoneeni ensimmäisen kerran kelloa 23.55 , sitten vilkuilinkin kelloa muutaman minuutin välein. Vitsit, taitaa olla menoa nyt, mietin itsekseni, mutten miehelle vielä mitään puhunut. Hän oli jo mennyt petiin.

Merkkailin supistuksia ylös paperille, 00:22, 00:25, 00:27, 00:30 tajusin supistusten olevan jo todella kipeitä ja ne tulivat 2-3 minuutin välein. Synnytys käynnistyi siis melkolkoisella rytinällä saman tien. En kyllä ollut uskoa sitä todeksi ja odotin koko ajan että supistukset loppuvat. Jatkoin kävelemistä, sillä kipu oli jo niin kovaa etten pystynyt olemaan paikoillani. naapurin äiti oli antanut minulle vinkin nopeaan synnytykseen, pitäisi kävellä kokoajan ja maata ei saa. 

Otin aikaisessa vaiheessa jumppapallon avukseni ja yritin pallon päällä ölistä valasääniä, pitää leuan rentona ja pyörittää lantiota. Olin lukenut luonnollisen synnytyksen oppaista, että kaiken A ja O on leuan pitäminen rentona ja ajatus siitä, että antaa vauvan syntyä supistus supistukselta. Myös silloin koko kroppa rentoutuu ja synnytyskanava aukeaa helpommin.

01:00 käskin miehen ylös pedistä pakkaamaan sairaalakassia. Hän juosten ympäri kämppää etsiskeli imetysliivejä ja yritin aina parin minuutin ajan antaa ohjeita supistusten välillä. Ilmassa oli odottava jännittynyt tunnelma. Mies soitti OYSiin ja kyseli milloin täytyisi tulla näytille. He käskivät olla kotona siihen asti kun vain pystyy. Sanoin miehelle, että ensisynnyttäjänä tässä touhussa menee varmasti se 12-24 tuntia, joten ollaan ainakin viiteen saakka kotona. Myöhemmin kuitenkin peruin puheeni..

02:00 menin tulikuumaan suihkuun. Pyöritin lantiota supistuksen tullessa aaltona päälle ja suihkutin kuumaa vettä vatsalle. Kipu voimistui supistus supistukselta. Sanoin jokaisen supistuksen jälkeen miehelle, että lähdetään seuraavan supistuksen jälkeen, sillä en kestä enää. Pian kuitenkin tajusin, että edessä oli vielä 20 minuutin matka synnärille, joutuisin istumaan autossa ja matkalla tulisi useampikin supistus. Ajatus istumisesta hirvitti.

03:00 saavuimme tuskallisen matkan jälkeen OYSin pihalle. Epäröin vielä sisälle menoa ja sanoin miehelle, että jäädään vielä ulos odottelemaan ja kävelemään, sillä ajattelin, että meidät lähetetään vielä kuitenkin kotiin ja olen ehkä 1cm auki. Järkyttävä supistus sairaalan pihalla sai kuitenkin mieleni äkkiä muuttumaan, sisälle ja äkkiä!

03:05 on merkattu synnytykertomukseeni sairaalaan saapumisajaksi. Kiva kätilö otti meidät vastaan ja laittoi käyrille makaamaan. Oli kauheaa maata sairaalapedillä supistusten kourissa ja pahinta oli sisätutkimuksen aikana pysyä paikallaan. Kun sain kuulla olevani 5cm auki hihkuin riemusta miehelle, että mitä ihmettä, puoliväli on saavutettu?!! Kätilökin naureskeli, ettei me kuulemma mihinkään kotiin enää lähdetä vaan suoraan saliin.

Salissa kyseltiin kivunlievityksestä ja miten kivun kanssa pärjään. Tuntui oudolta olla yhtäkkiä siinä tilanteessa. Olin hämilläni, sillä en ollut valmistautunut näin rytisevään lähtöön. Tuskastelin kätilölle, että miksi mun supistukset ei tule 10 minuutin välein vaan kahden? Hän tokaisi että saan olla tyytyväinen näin nopeaan avautumiseen. Kärvistelin jumppapallon päällä, kuumavesipullo housuissa. Puhuin kun papupata aina supistusten välissä. Kätilö nauroi ettei ole koskaan tavannut näin puheliasta synnyttäjää. Se oli näin jälkeenpäin ajateltuna selvästi mun keino rauhoitella itseäni seuraavaa supistusta varten. Kerroin mieheni mukaan ummet ja lammet kätilölle raskaudesta ja omista fiiliksistä. Itselläni kaikki on sellasen sumun takana muistoissa.

04:10 otan pudendaalipuudutuksen ollessani n. 7cm auki. Tärisen kivusta ja kätilö suosittelee sitä, mikäli haluan epiduraalin, koska sen aikana täytyy pystyä olemaan paikallaan. Puudutus auttaa jonkinverran. Yhtäkkiä kuulen kätilön tiukan käskyn laittaa minulle kanyyli, lääkäri kutsutaan paikalle ja otetaan leikkausveret. Vauvan sydänäänet laskivat kuuteenkymmeneen. Kätilö sohii kämmentäni eikä löydä suonta. Hätäännyn ja pelkään kovasti vauvan puolesta. Saan happiviikset. Tämä hetki oli synnytyksessä pahin. Vieläkin iho menee kananlihalle siitä tunteesta ja pelosta, että jotain oikeasti kauheaa olisi tapahtunut. Onneksi tilanne korjaantuu ja vauvan sydänäänet palaavat. Helpotus oli niin suuri ja mieheni kanssa saimme kuulla sydänäänten laskun olleen niin lyhyt, ettei siitä ole vaaraa lapselle.

5:20 lääkäri tulee laittamaan epiduraalin pitkän pohdinnan jälkeen. Pelkäsin, että puudutus pitkittää synnytystä, mutta otin sen sitten, sillä kun olin 8cm auki, avautuminen kovien kipujen vuoksi pysähtyi. En pystynyt enää rentoutumaan. Epiduraali oli kuin taivas, olen niin tyytyväinen, että otin sen! Sain levähdettyä kivuitta reilu tunnin ennen ponnistusvaihetta ja aukesin nopsasti ja helposti 10cm.

06:42 työnnätti. Alkoi tuntua pakottava tarve ponnistaa ja tunteesta ei kyllä voi erehtyä, niin voimakas tarve se on. Sain luvan harjoitella ponnistamista kyljelläni ilman kätilöä hetken. Jännitin ponnistusvaihetta kovasti. En vieläkään tässä vaiheessa uskonut, että hetken päästä poika on oikeasti maailmassa.

07:00 oli kätilön vuoronvaihto. Vähän harmitti tilanne, sillä juuri nyt oli tarkoitus alkaa ponnistamaan kunnolla. Onneksi uusi kätilö oli myös huippu tyyppi ja hän laittoi minut telineelle ponnistusasentoon. Mies tuki päätä rintaani vasten, jalkani olivat telineillä ja kätilö laittoi käden emättimen suulle ja käski ponnistaa siihen suuntaan.

07:15 alkoi aktiivinen ponnistusvaihe. Muistan huutaneeni ääneen, etten saa vauvaa ulos. En pysty tähän. Vauva ei synny, Synnytyskertomukseen on merkattu, että ponnistin kuulemma hienosti. En uskonut kätilöä, kun hän sanoi, että vauva syntyy ihan kohta. Meinasin tokaista, että tiedän kyllä, että sanot noin vain tsempataksesi minua ponnistamaan. Pidin kutienkin mölyt mahassani ja keskityin itse asiaan, mahdottomalta tuntuvaan tehtävään ponnistaa pojan pää ulos. Kätilö kannusti, mies kertoi näkevänsä ja vauvan pään aina supistuksen aikana. Kuulemma tummaa tukkaa.

Kätilö sanoi, että kun hän käskee olla ponnistamatta niin silloin hän löysää vauvan napanuoran kaulan ympäriltä ja minun täytyy pysäyttää ponnistaminen siihen paikkaan. Kun kätilö kuiskasi, että nyt, älä ponnista, tunsin suurta helpotusta. Tiesin, että pojan pää alkaa olla kohta syntynyt. Pää syntyi ja poika äännähti jo siinä vaiheessa. 


Seuraavalla supistuksella klo 07:32 pieni mies syntyi. Kätilö nosti vauvan kasvojeni eteen ja se huusi kuin syötävä silmät apposen auki ja otsa kurtussa. Niin täydellinen pieni! Kumpikos sieltä tuli tokaisi kätilö roikottaen pojua silmieni edessä. Poika! Mies itki ja minä itkin ilman kyyneliä. Olin niin poikki ja niin huojentunut. Synnytin vielä istukan, jonka jälkeen tuli ihanan autuas olo, enää ei tarvi synnyttää mitään!

Minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Sanoinkuvaamaton kiitollisuus valtasi mielen ja tunsin heti lapsen omakseni. Tule äidin syliin rakas.

Olo synnytyksen jälkeen oli epätodellinen. Minäkö juuri synnytin? Tottakai keho tuntui siltä, kuin olisin jyrän alle jäänyt, mutta silti. Kaikki meni niin nopeasti, etten kerennyt ollenkaan miettiä mitään koko synnytyksen aikana. Naureskelin äidilleni puhelimessa samana päivänä, että en voi uskoa todeksi, että olen synnyttänyt nainen nyt. Olin odottanut jotain muuta, verta, suolenpätkiä, huutoa, kirkumista, tuskaa. Kokemus oli kuitenkin ollut miellyttävä matka ja tein sen mielelläni pienen poikamme vuoksi. Synnytys oli ihana kokemus ja haluaisin kokea sen joskus vielä uudelleen.