Aamupuuron laittamista yhdellä kädellä, vessassa käynti sitteriä samalla hyssytellen, maidolle tuoksuva olemus, tummat silmänaluset, pikasuihkut, vauvantavaroita ympäri kämppää, petaamaton sänky vielä iltapäivällä, kakkavaippoja, puklutahroja, väsymystä ja kyyneleitä. Mutta niin suunnatonta rakkautta! Herääminen jokelteluun, myöhäisten aamujen kiireettömyys, ilo ja ylpeys kun pieni löytää omat nyrkkinsä, hymyjä, naurua, lorukirjoja, vaunulenkkejä auringonpaisteessa, yhteenkuuluvuuden tunne; me kolme olemme perhe.
Vauva-arkea on vaikea kuvitella etukäteen ja tuntuu, ettei mikään valmista sitä varten vaan kaikki täytyy kokea itse. On mahtavaa olla äiti ja hukuttaa pieni mies suukkoihin. Rakkauden puuskat vauvaa kohtaan ovat valtavia, haluaisin rutistaa ja halata pientä poikaa niin lujaa kuin pystyn. Toisaalta olen välillä niin kiinni vauvassa ja tuntuu, että olisi ihana olla rauhassa hetki, kun esimerkiksi yöllä levontonta vauvaa rauhoittamaan ei isä aina kelpaa ja pikkuinen haluaa nukkua nenä kiinni tississä. Välillä tuntuu, että en kestä kuinka rakas hän on ja taas hetkittäin itkuisen päivän jälkeen toivon vain että nukahtaisipa pieni viimeinkin ja saisin hetken olla vain omissa ajatuksissani.
Lapsi on tuonut elämään sisältöä, merkitystä ja rakkautta. Pieni mies on hitsannut meidät vanhemmatkin entistä tiiviimmin yhteen ja meillä on yhteinen rakkauden kohde toistemme lisäksi.
Välillä olen kokenut suurta syyllisyyttä kaikesta, juttelenko vauvalle tarpeeksi, saako hän huomiota riittävästi. Joskus vauva itkee ja ei rauhoitu millään on tullut tunne siitä, etten riitä tälle pienelle. Minä jos joku olen se jonka pitäisi vauva pystyä rauhoittamaan, mutta en siinä onnistu. Joskus on ollut päiviä, että olen stressannut itseni aivan loppuun. Itse en ole edes osannut ajatella, että ehkä otan vähän liian vakavasti kaikki ohjeet vauvalle juttelemisesta jne. Mies otti asian viimeksi puheeksi neuvolassa ja oli ihana jutella ammattilaisen kanssa asioista. Hän lohdutteli minua ja antoi neuvoja arkeen. Onneksi asiat tulivat puheeksi nyt, sillä pidemmän päälle itsensä syyllistäminen kaikesta vie voimia kohtuuttomasti. Äitini sanoikin minulle, että on myös huomannut minun stressaavan vauvanhoidosta kohtuuttomasti. Hieman rennommallakin suhtautumisella pärjää! :)
Toisaalta tämä koko vanhemmuus on niin uutta, ettei ole mikään ihme, että välillä on vaikeaa osata suhtautua asioihin oikealla tavalla. Ei vauvan itkuun aina ole syytä ja luonteva juttelu vauvalle riittää, ei tarvitse erityisesti koko ajan olla pölöttämässä vauvalle. Vauva kaipaa myös omaa aikaa ja rauhallisia hetkiä tutkia maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti